Harju-katu

Harjukatu on yksi kaikkein eniten kärsineistä Vanhankaupungin kaduista. Entisen pääkadun loistosta ei ole enää kuin muisto jäljellä.

Keskiaikaisen Hansakaupunki Tallinnan tai Revalin eli Räävelin, kuten silloin sanottiin, pääkatu vei tietenkin satamaan ja meriportille. Katu oli pitkä ja siitä sen nimikin, Pikk eli Pitkä-katu. Sen varrella olivat mahtikauppiaiden talot ja kiltahuoneet.
Kun tavaraa tuotiin ja vietiin satamaan niin tarvittiin myös kadut kaupungin maanpuolelle. Virukatu mahtavine portteineen vei itään, Narvan maantielle, Virumaalle ja Narvaan. Etelään päästiin kaupungista Harjuportin kautta ja Toompea kiertäen. Siellä oli Harjumaakunta ja siitä portin nimi.


Verikivi

Kun Vapaudenaukiolta lähtee Harjukatua kohti Vanhaakaupunkia, kannattaa katukiveystä katsoa tarkkaan Stereobaarin pääoven kohdalla. Siinä, suunnilleen gallerian eteen pysäköityjen autojen takapäiden kohdalla, on katukiveyksessä ympyrä, jonka keskellä on risti.
Paikalla oli aikoinaan Harjuportin esiportti ja ristin kohdalla kuuluisa verikivi.
Keskiaikaisten kronikoiden mukaan verikivellä mestattiin aatelismies paroni Johann von Üexküll. Hänellä oli ollut riitaa maaorjansa kanssa. Maaorja oli paennut kaupunkiin ja tavan mukaan, kun kaupungissa eli vuoden ja yhden päivän, olikin vapaa kaupunkilainen, eikä enää maaorja. Üexküll kuitenkin sieppautti entisen maaorjansa, mutta vasta sitten, kun tämä oli jo vapaa kaupunkilainen. Siepattu entinen maaorja tapettiin Üexküllin kartanossa.
Tämä oli vakava haaste vapaalle Hansakaupungille. Mistä kaupunki saisi uusia asukkaita, jos omistaja voisi hakea takaisin kaupunkiin paenneet maaorjat? Üexküll erehtyikin tulemaan Tallinnaan ja kaupungin raati otatti aatelismiehen kiinni. Oikeudessa hänet tuomittiin kaupunkilaisen sieppauksesta ja murhasta kuolemaan.
Kyse oli kuitenkin suuremmasta asiasta kuin tavallisesta murhasta, nyt puolustettiin koko kaupungin vapautta ja riippumattomuutta Tallinnaa ympäröivien aatelisten mielivaltaa vastaan.
Tieto oikeudenkäynnistä oli ehtinyt Toompealle ja aatelinen ritarikunta ei hyvällä katsonut yhden ritarihuoneen jäsenen tuomitsemista aatelittomien kauppiaiden toimesta. Toompealta lähetettiinkin sotaväkeä estämään teloitus.
Keskiajan tapojen mukaan teloitukset tapahtuivat aina kaupungin muurin ulkopuolella. Kaupunkien suojeluspyhimykset kun eivät pitäneet siitä, että heidän valtaalueillaan tapettiin ihmisiä. Tallinnassa teloituspaikkoja oli vuosien varrella useita, viimeisin nykyisellä Liivalaiakadulla, suunnilleen siinä missä nyt on Hansapankin konttori.
Ritarikunnan sotaväki siis läheni ja kaupungin portit suljettiin. Hätäratkaisuna keksittiin Üexküll teloittaa kaupungin porttien välissä, varsinaisen portin ja ulkoportin välinen alue kun ei tiukasti ottaen ollut varsinaista kaupunkia. Ja siinä verikivellä, kahden portin väliin jäävällä isolla maakivellä keskellä porttipihaa katkaistiin paronin kaula ja todistettiin näin vapaan Hansakaupungin vapautta.
Tarina jäi elämään ja satoja vuosia oli hyvänä tapana sylkäistä verikiveä sen ohi kulkiessaan. Näin vapaat kaupunkilaiset osoittivat halveksuntaansa heitä alistamaan yrittäviä aatelisia kohtaan.
Verikivi ja koko Harjuportti purettiin 1800-luvun loppupuolella kun Tallinna alkoi kasvamaan ja nykyaikaistumaan.


Pommitus

Vaikka Harjuportti purettiin, säilyi keskiaikainen Harjukatu. Se näytti suunnilleen samalta kuin Rüütlikatu näyttää nykyään. Kapean kadun varrella oli merkittäviä rakennuksia, muun muassa kaupungin hienoin hotelli Kultainen leijona, jonka tiloissa Suomenkin edustusto aloitti diplomaattisen työnsä, kun Viro itsenäistyi ja ensimmäinen maailmansota päättyi.
Maaliskuussa 1944 oli Leningradin saarto murtunut ja rintama siirtynyt lähelle Narvaa. Neuvostoliiton ilmavoivat päättivät pommittaa Tallinnaa. Suurhyökkäys tehtiin 9.3.1944 ja maalina olivat sotilaallisesti tärkeät satama ja asema ratapihoineen. Kävi niin kuin kävi, pommeja ei pudonnut satamaan eikä asemalle, mutta niiden välissä ollut Vanhakaupunki koki kovia.
Sai Estoniateatterikin osuman, mutta pahiten kärsi Harjukatu. Kaikki kadun varren talot tuhoutuivat ja Nigulisten kirkko paloi. Kappale keskiaikaista Tallinnaa yksinkertaisesti katosi.
Neuvostoaikana aihe oli hieman poliittisesti epäkorrekti ja pommituksista ei paljoa puhuttu. Harjukadun rauniot revittiin ja muuta ei sitten alueelle tehtykään.


Puisto

Viron uudelleen itsenäistyttyä katu haluttiin rakentaa. Tehtiin jo periaatepäätös siitä, että uudisrakennusten mitat pitää olla samat kuin tuhoutuneiden ja pintamateriaalit, muun muassa ikkunat ja katot samanlaiset kuin muuallakin Vanhassakaupungissa. Oliko kyseessä arkkitehtuuria halveksiva lavasteiden pystyttäminen vai vanhan kaupunkitunnelman palauttaminen, siitä kiisteltiin kiivaasti.
Lopulta Tallinnan kaupunki puhalsi väittelyn poikki, lunasti Harjukadun tontit niiden omistajilta ja rakensi alueelle puiston. Ensi kesänä puiston pitäisi olla lopullisesti valmis. Nyt on otettu aikalisä ja varmaankin joskus tulevaisuudessa Harjukatu rakennetaan taas vanhaan loistoonsa, mutta vasta sitten kun asiasta aletaan olla yhtä mieltä.


http://www.balticguide.ee/index.php/a3167