Tallinnan kuuluisin kummitus

Niin katoaa mainen kuin myös yliluonnollinen kunnia. Aikoinaan de Croy, tai siis hänen haamunsa, oli Tallinnan tunnetuin kummitus. Tänään häntä ei tunne kukaan.

Neiti Kitty Rutz, kauniisti sanottuna varttuneemmassa iässä oleva neiti, tosin kaupungin paremmista piireistä, oli saanut luvan soittaa Nigulisten kirkon urkuja omaksi ilokseen. Sateisena iltapäivänä joskus 1860-luvulla neiti oli taas soittamassa urkuja tyhjässä kirkossa. Lyhyt syyspäivä alkoi kallistua kohti iltahämärää ja itse kirkkolaiva eli kirkon permanto alkoi peittyä pimeään.
Neiti soitteli vielä muutamaa viimeistä tunnelmallista urkukappaletta, ennen kuin hänenkin olisi aika lähteä kotiinsa. Harrastelijaurkuri kuitenkin huomasi liikettä kirkkosalin puolella, joku kulki kirkkosalin poikki lyhty kädessä. Oli jo hämärää ja ikkunoihin piiskaava kaatosade peitti kulkijan aiheuttamat äänet. Neiti Rutz lopetti soittamisen ja kumartui katsomaan urkupulpetin yli tunnistaakseen uteliaisuutta herättävän yksinäisen kirkossa kulkijan. Ja sitten neiti Rutz tunnisti hahmon. Hänen kirkaisunsa täytti koko suuren kirkon, kuuluipa sateesta huolimatta ulos asti. Neiti Rutz huusi ja huusi ja pyörtyi sitten.
Herttua de Croyn kummituksen ura oli alkanut.


Porilaisten marssi

Kukapa meistä ei muistaisi Porilaisten marssista kuinka voitokkaina sitä verta vuodatettiin muun muassa Narvan mailla. Narvan kaupungin ympärillä käytiin suuri taistelu vuonna 1700. Pietari Suuren venäläinen armeija piiritti silloin ruotsalaista Narvan kaupunkia. Ruotsin kuningas Kaarle XII tuli pikamarssia apuun ja marraskuisessa lumituiskussa ruotsalaiset karoliinit löivät lukumäärältään suuremman venäläisen piiritysarmeijan. Tätä venäläistä piiritysarmeijaa johti Kaarle Eugene de Croy (1651– 1703), herttua ja kenttämarsalkka (toisten lähteiden mukaan kenraalisotamarsalkka).
Alankomaista kotoisin oleva kansainvälinen ammattisotilas de Croy jäi ruotsalaisten vangiksi ja päätyi odottamaan Suuren Pohjansodan (1700–1721) loppua ja vankien vaihtoa Tallinnaan.
Sotatila jatkui ja Tallinnaan viedyt arvovangit joutuivat lainaamaan rahaa voidakseen elää vankeinakin säätynsä arvon mukaisesti. Erityisen kova rahaa lainaamaan oli herttua de Croy, joka kuului olleen harvinaisen hilpeä ryyppyveikko ja avokätinen seuramies.
Herttua otti ja kuoli. Hänen hyvä nimensä oli ollut velkojen takeena, mutta entäs nyt? Tallinnan kauppiaat keksivät juonikkaan keinon, jätetään herttua hautaamatta niin sodan loputtua hänen sukunsa maksaa velat saadakseen suvun jäsenen sukuhautaan. Näin tehtiin ja herttua sijoitettiin koruttomaan puuarkkuun yhteen Nigulisten kirkon sivukappeleista.
Pohjansotaa jatkui herttuan kuoleman jälkeen vielä 18 vuotta. Aika pitkä aika säilyttää vainajaa velkojen panttina. Tallinnalaisilla oli kuitenkin tässäkin onnea, herttua de Croyn ruumis muumioitui. Oliko kyseessä siten sijoituskappelin hyvin salpietaripitoinen laasti vai olivatko ryyppyveikon nauttimat väkijuomat säilöneet herttuan sisäisesti, kuten aikoinaan uskottiin. Joka tapauksessa herttuan muumiosta tuli matkailunähtävyys, jonka näkemisestä oltiin valmiita maksamaan pääsymaksu.
Sota loppui aikanaan ja silloin tallinnalaiset kokivat ikävän yllätyksen. Tsaari Pietari Suurelle kenttämarsalkka de Croy oli sotapäällikkö, joka meni ja hävisi yhden ratkaisutaistelun, eli hän ei olut kenttämarsalkastaan kiinnostunut. Herttualliselle de Croyn suvulle taas Kaarle Eugene oli suvun ehdoton musta lammas eikä hänestä haluttu kuulla yhtään mitään. Velat jäivät maksamatta ja herttua jäi hautaamatta.


Sateisuuden ongelma

Se sivukappeli, jossa muumioituneen herttuan lasikantinen arkku oli nähtävillä, ei enää 1800-luvun jälkipuoliskolla ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa. Suoraan sanoen sinne satoi sisään. Tunnollinen suntio, joka piti kaikesta Nigulisten kirkon omaisuudesta hyvää huolta, huolehti myös herttuasta. Sateisina päivinä hän yksinkertaisesti vei muumion asuntoonsa, laittoi seisomaan seinää vasten ja siellä uunin lämpimässä muumion oli hyvä olla, vaatteetkaan eivät homehtuneet. Suntio oli kuitenkin pieni mies, ja herttua vainaa aikoinaan melkoinen jättiläinen. Herttuan varjoon jäi sitä kantava tai raahaava suntio ja herttuan kainalon alta pisti esiin keppi jossa suntio piti lyhtyä. Tämän näyn näki neiti Kitty Rutz.
Tarina oli liian hyvä vaiettavaksi ja niinpä juttuja "kummittelevasta" herttuasta alkoi kiertää Tallinnassa. Kiertäessään jutut muuttuivat ja niin herttua alkoi kummitella ihan "oikeasti". Aikanaan hän oli Tallinnan tunnetuin ja nähdyin kummitus.
Aika muuttaa arvostuksia ja 1900-luvun alussa pidettiin muumioiden näyttämistä matkailunähtävyytenä hieman mauttomana. Herttuakin haudattiin kunniallisesti Nigulisten kirkon lattian alle ja tarina kummittelevasta kenttämarsalkasta, herttua Kaarle Eugene de Croysta unohtui.